Loma ja ajatus uudesta elämästä

Vuosien 21-22 vaihteessa matkustimme joululomalle La Gomeralle. Meillä on ollut tapana lähteä etelään joka joululoma, vastapainoksi ympäripyöreille työpäiville ja Suomen talvelle. Minua ei ole todellakaan luotu Suomen talvea varten, ja etelän matkan odotuksen voimin selvittiin aina enemmän tai vähemmän järjissämme syystalvesta. Edellisestä reissusta oli jo pari vuotta (se korona..) jolloin toteutui suurin haaveeni Afrikan matkasta; Ruanda oli tähänastisen elämäni ihanin, upein ja mahtavin matkakohde, en voi kuin suositella. Nyt koronan riehuessa maailmalla, ei Afrikkaan lähdöstä voinut edes haaveilla, joten nokka kohti Kanariaa ja La Gomeraa.

Gomeralle matkattiin Teneriffan kautta. Yöllä perille saapuessa ja vielä aamupalallakin vaikutti Los Christianos ihanalle rantakaupungille, mutta kun päivä valkeni, ryömi koloistaan ihan liian monta ihmistä. Me ollaan aina matkattu paikkoihin joissa on mahdollisimman vähän ihmisiä ja vältetty turistisumia ja hotelleja. Hienoissa paikoissa olevat mökit omassa rauhassaan iskee ulkomaillakin. Onni oli päästä laivaan ja kohti Gomeraa, pakoon isoja ihmismassoja.

Loma sujui ihanasti, olipa meidän näköinen paikka! Vuoristomaisemia, vaelluspolkuja, sopivan pieniä kaupunkeja rannalla vuorien lomassa, ja paljon tyhjää tilaa ja luontoa, jossa vaeltaa ja erakoitua rauhassa. Kohdalle sattuivat vielä kunnon hellekelit, meikäarkajalatkin päästiin mereen uimaan, ja vieläpä monta kertaa!

Kotona oli takana taas kerran kaikki mehut vienyt syksy ja alkutalvi; yrityksen työvoimapula, jatkuvat ympäripyöreät päivät, omat terveyshuolet, sairastavat hevoset ja muut lukuisat vastoinkäymiset meinasivat lannistaa ihan kunnolla, vaikka työstäni tykkäsinkin. Koko elämäni olen haaveillut etelään muutosta, ja viime vuodet sitä on pidetty lähinnä eläkepäivien haaveena. Nyt kuitenkin illalla pimeässä terassilla istuessa ja kuunnellessa vuorenrinteellä vaeltavien vuohien kellojen kilinää, tuli päähän ajatus että taitaa elämä valua vähän hukkaan jos joka päivä ja koko ajan vain tekee töitä ja elää ikuisessa stressissä, joka paikka kropasta vihloen. Ihan vahingossa loman aikana syntyi ajatus, josko etelään voisikin muuttaa jo lähivuosina. Tätä ajatusta alettiin pyöritellä enemmän ja enemmän, ja havaittiin sen olevan ihan oikeasti mahdollista -haaveesta taisi vähitellen tulla suunnitelma!

Kotiinpaluu koitti, kovin vastentahtoisesti ainakin allekirjoittanut marssi koneeseen kohti talvista Suomea ja loppumatonta työmäärää. Arki paiskautui taas kerran vasten kasvoja ja tällä kertaa oli vain normaalia vaikeampaa sopeutua työpäivien pituuteen ja rankkuuteen, ja etenkin talveen, kylmyyteen ja lumihankeen. Kroppakin alkoi kiukutella jo ensimmäisen pitkän päivän kohdalla entistä pahemmin.

Niinpä eräänä iltana saunanlauteilla ihan yllättäen muuttui suunnitelma muuttaa Gomeralle muutaman vuoden päästä suunnitelmaksi muuttaa jo ensi syksynä. Ei enää yhtään talvea tässä ilmastossa -ihana ajatus!

Meillä kotona Pirkkalassa oli (tai tässä vaiheessa vielä on) 14 hevosen ratsastuskoulu ja omakotitalo sen pihassa. Minun ja rakennusyrittäjä-mieheni Jarmon lisäksi tilalla asuu osan ajasta Jarmon lapset, ja kokoajan koira Remu, sika Lilli sekä tallikissa Viiru. Täällä ollaan asuttu kohta 7 vuotta, ja rakennettu tilaa mieleiseksemme. Tänne muuttaessamme Jarmo rakensi pihaan maneesin, ja sen jälkeen muuta pienempää projektia on riittänyt. Jarmo on käynyt omissa töissään tallin arjessa auttamisen lisäksi, ja minä olen ollut enemmän kuin täysipäiväisesti kiinni tallin arjessa. Vuosien aikana olen saanut rakennettua ratsastuskoulun juuri mieleisekseni: hienot ja herkät hevoset, jokainen erittäin oma persoonansa, ja hyvinkin pysyvät ihanat vakiasiakkaat, joiden kanssa olen saanut pyrkiä pitämään mahdollisimman hevosystävällistä ratsastuskoulua. Meidän vakiporukka on kertakaikkisen upea, ja moni asiakkaista auttaa kaikessa minkä pystyy (kiitos teille!)

Ongelmaksi on kuitenkin tullut että kun pidän hevosistani tosi paljon, en halua niitä liikaa juoksuttaa, jolloin en myöskään voi tarjota töitä täyspäiväiselle tekijälle. Toiminnan laajentaminen ei millään tapaa houkuttele, vaikka se mahdollista olisikin. Kilpaileminen vähäisistä (ja koko ajan vähenevistä?) työntekijöistä tallien kanssa joilla on tarjota täysi työviikko, on osoittautunut koko ajan hankalammaksi etenkin talvisin. Vaikka maksan tuntitekijälle huomattavasti enemmän kuin itse tulen koskaan saamaan tuntipalkkaa, ei esim liiton rahoilla olleen työttömän kannata tulla vähäisen tuntimäärän vuoksi tukiaan menettämään. Täksi kevääksi meille onneksi löytyi tähän ratkaisu, jolla selvitään tästä keväästä ehkä vielä suht kunnialla.

Töiden ohessa nyt siis suunnitellaan tulevaa, tosi erilaista elämää. Siitä enemmän seuraavissa postauksissa. Mitenhän kauan pitää olla etelässä ennenkuin tulee Suomen talvea ikävä?