Pala hukattua unelmaa

Tänään pihasta lähti pala hukkaan heitettyä omaa unelmaa. ”Oma” hevoseni Santos lähti uuteen kotiin, onneksi kivan oloiseen sellaiseen.

Santos ehti olla meillä lähes neljä vuotta ja sen tänne saapuessa oli ajatus päästä sen kanssa itse valmentautumaan ja kilpailemaan. Ostin Santoksen tietäen ettei se ole ihanteellinen ratsastuskouluhevonen, mutta niin ison vaikutuksen se minuun silloin teki että ostin sen silti, ajatuksena että se menisi joitain tunteja ja toimisi ohessa omana ratsunani. Hetkeäkään en tätä päätöstä ole katunut.

Olen itse hyvinkin kisaintoinen, mutta oma kisaurani on aina jäänyt syystä tai toisesta aika heikolle toteutukselle. Aikanaan kilpailin paljonkin työpaikkojeni ja muiden ihmisten omistamilla hevosilla, mutta yleensä silloin aina vähän lyhyemmällä tähtäimellä. Ensimmäisen oman hevoseni ostin aikalailla vahingossa, kun se saapui työpaikalleni ulkomailta ja todettiin paitsi laadukkaaksi, myös täysin raakileeksi ja sopimattomaksi ratsastuskouluun. Rinin kanssa päästiin vain ekoihin seurakisoihin asti, kun siltä löytyi paheneva jalkavaiva ja kisaura oli sikäli käsitelty. Silloin vielä optimistina teetin sillä varsan itselleni (pankkilainan turvin tietenkin…). Varsasta tulikin ihan mielettömän hieno, olihan sen isä mm-hopeamitalistin täysveli. Raffi oli kaunis ja lennokas, esiintymishaluinen ja kaikinpuolin ihanteellinen ratsu itselleni. Raffi oli 3-vuotias kun toin sen ravurilaumasta maneesitallille sisäänratsastettavaksi. Ehdin sillä ratsastaa muistaakseni viikon verran, todetakseni sen toimivan kuin unelma, ennenkuin se sattumien summana jäi yksin tarhaan ja hyppäsi aidan yli kierien rinteen kuperkeikkaa alas. Sen vammoja koitettiin hoitaa tosi kauan kaikin konstein, mutta näytti sille ettei sillä voi välttämättä koskaan kunnolla treenata. Pitkän tuskailun ja satojen maastokävelyjen jälkeen Raffille löytyi onneksi hyvä koti maastohevosena (josta muuten sain ihan hetki sitten videon missä se nyt 18-vuotiaana menee hienosti heA:n rataa).

Tämän jälkeen vannoin etten ikinä enää hanki omaa hevosta.

Tämä päätös pitikin vuoteen 2014 jolloin perustin oman ratsastuskoulun, tässä välissä menin joitain pikkukisoja asiakkaiden hevosilla. Ratsastuskouluun hankin alkuaikoina jokusenkin hevosen ajatuksena treenata ja kisata niillä itse, mutta kirous jatkui ja juuri nämä hevoset onnistuivat telomaan itsensä tarhassa, useamman kerran, enkä koskaan millään niistä päässyt ensimmäiseenkään kisaan asti. Vasta Santos rikkoi tämän kierteen, ja pysyi kuin ihmeen kaupalla ehjänä kaikki nämä vuodet. Alkuun valmentauduttiin ahkerasti, mutta kisauran esteeksi asettuikin lopulta oma jaksaminen: koska vapaat sunnuntait osoittautuivat harvinaisiksi ja tarpeellisiksi vapaapäiviksi, oli valittava oman ja oppilaiden kisauran väliltä. Koska oppilailla (ja sitämukaa opetuksellakin) on kiva olla tavoitteita, oma kisaura vaivihkaa jäi, ja valmentautumisseuran viimeisenä vuonna puuttuessa jäi myös säännöllinen valmentautuminen. Onneksi Santos toimi kuitenkin sen verran huonosti tunneilla että sitä oli edelleen pakko ratsastaa, ehti ja jaksoi tai ei, ja nämä ratsastukset kyllä poikkeuksetta olivat sitä kaikkein parasta vapaa-ajan viettoa.

Näin jälkikäteen tuntuu aika hurjalle että nämä vuodet minulla oli noin jäätävän hieno hevonen tallissa, eikä silti päästy sen kanssa mihinkään, etenkin kun tietää ettei uutta tilaisuutta ihan heti ole tulossa. Laiskuus, saamattomuus tai ajanpuute olivat tällä kertaa ainoat esteet ja nehän kai olisivat olleet selätettävissä jos vain olisi asialle jotakin tehnyt. Upeita hetkiä kuitenkin oli paljon tämän hevosen kanssa, ja toivon hartaasti että uudelle omistajalleen se tuottaa yhtä paljon iloa.

Silti, tuskin mikään muu asia tallista luopumisessa voi tuntua näin pahalle.

Blogi on elänyt hiljaiseloa, koska mikään ei ole edelleenkään edennyt mihinkään. Palikoita on pyöritelty, muttei mitään konkreettista kerrottavaa ole edelleenkään minkään suhteen.