Tälle päivälle suunniteltiin vaelluspäivä pohjoisosaan saarta Vallehermosoon, siellä päin ei juuri ole tullut liikuttua. Suunnitelma auttoi heti -kun oltiin aamulla kotoa lähdössä, tuli ilmoitus että nie-numeroni on vihdoin noudettavissa. Ei kuitenkaan enää viitsitty perua reissua siinä vaiheessa, joten mennään sitten huomenna San Sebastianiin, ja töitä on toivottu loppuviikoksi. Yli pari viikkoa olikin jo edellisestä tutkimusretkestä, kun kaikki vapaapäivät on viimeaikoina varauduttu lähtemään sen kirotun nien hakuun.
Komootin kautta suunniteltiin 10km lenkki, jonka aika-arvio oli 4,5h ja se siihen aika tarkasti menikin. Alkuun käveltiin hetki tien viertä, sitten alkoi reilun parin kilsan pituinen nousu 600m ylöspäin. Tuntuipas taas yllättävän rankalle jatkuva kiipeäminen, ainakin 1,5h saatiin tuossa ylämäessä hikoiltua. Ylämäen puolivälissä tuli taas mietittyä kenen idea tämä oli, oliko idea jollain lailla hyvä, ja erityisesti miksi ihmeessä. Kuitenkin, taas kerran, kun töppäreen päälle päästiin, sai todeta että kyllä kannatti. Ihan älyttömän hienoja maisemia toisensa perään, ja se hiljaisuus ja linnunlaulu, ja kunnon naava puissa puhtaan ilman merkkinä. Ylhäällä käveltiin useampi kilometri vaihtelevissa maisemissa ja säissä, jossain vaiheessa vaihtui helle myös hyvinkin kirpeään keliin pilvien keskellä.
(pahoittelen kuvien määrää, niitä tekis mieli laittaa tähän ehkä sata)
Viimeinen muutama kilometri tultiin pientä polkua alas. Tämä taisi olla reissun tapahtumarikkain osuus…
Kun oli laskeuduttu hetki, tuli eteen portti. Heppoinen lukitsematon portti, mutta portti kuitenkin, eli kaiketi merkki ettei siitä pitäisi mennä. Puhelimen komootti ei näyttänyt minkäänlaista kiertotietä (läppäri kotona olisi tiennyt tuohon vain muutaman kilsan pidemmän vaihtoehdon, nyt jälkikäteen). Hetken mietintä mitä tehdään, mutta kun ainoa vaihtoehto olisi sen hetken tiedoilla ollut joko mennä koko kuljettu 8km reitti takaisin tai kiertää ihan liian pitkä kiertotie, lähdin ensin ilman koiraa kurkkimaan mistä on kyse, ja kun ei mitään tullut vastaan, tuli Jarmo ja Remu perästä. Syytä portille ei löytynyt, mutta aika kauan sai jännittää josko polku onkin suljettu ja jouduttaisiin kuitenkin menemään takaisin, sisältäen nyt taas myös tämän rinteen kiipeämisen helteessä… Loppumatkasta tuli vastaan aika monta kohtaa johon oli laonnut maata ja kiviä polulle rinteestä, ne saattoivat liittyä asiaan. Perille päästiin kuitenkin tätä kautta ihan hyvin. Siis hyvin jos ei muistella kissaa, joka ihan varoittamatta lähti Remun nenän edestä polulta alas jyrkkään rinteeseen, Remu perässä, ja Sanna sen perässä… Naru irtosi otteesta onneksi aikalailla heti etten syöksynyt päälleni rinteeseen, irtosora polulla ei ole kovin ihanteellinen alusta tällaisiin tapahtumiin. Remun naru kuitenkin jäi kaktukseen ihan muutaman metrin päähän, ja silloin tietenkin piti syöksyä perään kun ei koiralla ollut korvia, ja rinnettä alas riitti. Mylläkän tuloksena kissa häipyi, Remu ihme kyllä pysähtyi jonkin matkan päähän irtosorarinteeseen ja sain hihnasta otteenkin. Tosi harmi ettei tästä ole kuvaa 🙂 Tässä vaiheessa ei kukaan pystynyt liikkumaan mihinkään. Eikun Jarmo samaan irtosorarinteeseen mukaan irrottamaan koiran hihnaa alemmasta kaktuksesta, minkä jälkeen yksi kerrallaan taiteiltiin takaisin ylös.
Tähän jäi vielä ihan vähän hiomisen varaa, pidetään tavoitteena ettei tästä lähin enää syöksytä minkäänlaisiin rinteisiin, kukaan meistä. Nyt onneksi selvittiin muutamalla naarmulla ja pienillä henkisillä kolhuilla.
Loppumatka sujui hyvin, ajeltiin Vallehermosoon välipalalle ja sieltä maisemareittiä kotiin. Itse kylä näyttäytyi nyt paljon positiivisempana kuin viime retken muistikuvat, kun vain ajettiin siitä läpi. Tällä saarella taitaa olla ökykaunista, minne ikinä meneekin.
Nyt kun ei enää tarvitse nien saapumista kytätä, pitää kyllä ainakin kerran viikkoon lähteä jonnekin vaeltamaan, tutkittavaa täällä on vielä niin hurjan paljon.
