Hevostilan myynti vs. Suomi

Meidän hevostila Suomessa on vihdoin myyty.

Onko voittaja-olo? Ei. Olenko iloinen? En oikeastaan. Helpottunut? Vähän.

Enemmänkin pettynyt ja vähän surullinen.

Kun me ostettiin meidän hevostila vuonna -15, ei siihen ollut helppo saada lainaa, varsinkaan niin isoa lainaa että sai sekä ostettua tilan että aloitettua maneesin rakentamisen -Suomessa on aika haastavaa pitää ratsastuskoulua ilman maneesia. Jarmon omakotitalo järven rannasta myytiin pois ja kierrettiin vaikka kuinka monta pankkia niin kyllä se lopulta siitä. Lainaa haettiin vielä lisää pariin-kolmeen kertaan, että saatiin maneesi valmiiksi ja sen jälkeen vielä uusi satulahuone/sosiaalitilat ja porakaivo -vähän muuton jälkeen meille selvisi ettei tilan silloinen porakaivo ollut kunnossa eikä korjattavissa, mutta kuluttajariitalautakunta lopulta ratkaisi asian myyjän eduksi. Tila kuitenkin oli ihana, ja kuviteltiin että kun niska limassa painettiin siellä töitä (Jarmo omien töidensä lisäksi), olisi siitä saatu jotain jo kymmenessä vuodessa maksettua poiskin.

Kun tila päätettiin myydä, pyydettiin hinta-arviot niin viralliselta arvioitsijalta kuin hevostijolen välittäjältäkin. Ostaja löytyikin lähes heti ja hölmöinä hänelle tilaa varattiin liian pitkään; kevät ja koko kesä kului kaupan yksityiskohtia viilatessa kunnes ostaja katosi kuin pieru saharaan, eikä heistä enää sittemmin kuultu mitään. Sen jälkeen tila annettiin välitykseen, mutta kun parilta ostajaehdokkaalta kuultiin välittäjän käännyttäneen heidät pois meidän ihanaa tilaa haukkumalla, päätettiin että on taas yritettävä itse. Taisiis ihanien ystävien avustuksella, itsehän oltiin jo ulkomailla. Meidän tila ei ole uusi, talossa ei ole kiiltävän valkoisia pintoja eikä viimeisiä hienouksia, mutta se on kaunis, toimiva, kodikas ja aivan ihanalla paikalla. Meillä ei maneesin, sosiaalitilojen ja uuden kaivon rakentamisen ohella rahkeet riittäneet isompiin remppoihin talossa -enkä itse niitä toki olisi kaivannutkaan. Pankit kuitenkin arvioivat lähes pelkästään talon arvoa ostajien lainahakemuksia käsitellessään, ja kun tämän kohdalla puhuttiin hyvin toimineesta yrityksestä hyvällä paikalla, tuntuu että pankkien tavoite on vaan torpata yritystoimintaa parhaansa mukaan.

Myyntiaikojen vain huonontuessa näiden kolmen ja puolen vuoden aikana tilan hintaa laskettiin jatkuvasti. Meillä olisi ollut monta ostajaa joka kesä, mutta kukaan ei saanut lainaa. Naapurivaltion keekoilut ja muu epävarmuus varmistivat että tila pysyi käsissä, ja jossain vaiheessa korot nousivat niin ettei vuokratulo riittänyt edes lainanmaksuun, veroihin ja vakuutuksiin, saati sitten tilan ylläpitokuluihin. Kanarian palkat eivät myöskään ole ihan suhteessa tilan huoltokustannuksiin Suomessa…

Tähän kun lisätään vielä jatkuva epävarmuus, kun Suomen lait suojaavat vuokranantajaa aikalailla yhtähyvin kuin pienyrittäjää eli eivät lainkaan; vuokralainen voi aina irtisanoutua kuukauden irtisanomisajalla eikä tuota saa sopimuksillakaan pidennettyä, kun taas vuokranantajan puolelta irtisanomisaika on 3 tai 6kk vuokra-ajasta riippuen, eikä silloinkaan saisi ketään irtisanoa vaikka mikä olisi. Matkan varrella tavattiin myös riittävästi ihan uskomattoman epärehellistä väkeä, jotka toki opettivat meille paljon: älä ikinä luota keneenkään. Omiin ystäviin on voinut onneksi luottaa ja apua on jouduttu pyytämään taholta jos toiseltakin niin monta kertaa että nolottaa, eikä ehkä koskaan saada näitä velkoja maksettua pois.

Nyt tila on myyty, näiden asioiden summana tarve päästä siitä eroon oli aika iso. Vaikka maneesilainat oli jo kovalla työllä maksettu pois ja asuntolainastakin 10 vuoden osuus, ei käteen jää kuin känsät. Saatiin tehdä nuo kymmenen vuoden ympäripyöreät päivät ihan rakkaudesta lajiin, ja samalla projektiin ”paloi” Jarmon omakotitalo.

Pieni talo Gomeralla taisi jäädä vain haaveeksi.

Saa nähdä; puolet meistä ei ole koskaan ennen asunut eikä koskaan halunnutkaan asua vuokralla, josko jotain vielä keksitään. Mitä ja missä, sitä on tässä kohtaa aika hankala nähdä. Jos vaan vielä jostain kaivetaan se entinen sitkeys ja hulluus, tämä myyntiprojekti on aika hyvin syönyt ne sekä paljon muutakin. Hetki menee tästä toipumiseen ja vielä on joitain velvollisuuksiakin tilan suuntaan. Ja vielä samaan aikaan kun Suomessa ainakin hevostilojen hinnat romahtivat kolmanneksella, täällä ihan kaiken hinta on noussut samassa ajassa saman kolmanneksen. Aika täydellinen epäonnistuminen siis ajoituksen kanssa kaikin puolin!

Iso kiitos kaikille tässä projektissa vuosien varrella auttaneille, ei olisi selvitty mitenkään ilman teitä. Ja vilpittömästi toivon onnea tilan uusille omistajille, paikkahan on edelleen aivan ihana ja ostoaika voi nyt olla täydellinen -kunhan vaan tämä maailma tästä vielä normalisoituu.

Jälkikirjoitus:

*Kirjoitin tämän tekstin eräänä yönä joitain viikkoja sitten, kun kaupasta oli suullisesti sovittu, odottamaan että saadaan kauppa vielä toteutumaan ennen julkaisua. Kun byrokratia nieli aikansa, on ajatusta ehtinyt sulatella ja nyt kaupan virallistuttua on fiilikset jo vähän positiivisemmat. Tänään mennään syömään uuteen ravintolaan, ja ehkä joku päivä aletaan miettimään mitä seuraavaksi tehdään. Lainat on tänään maksettu pois.

Tekstin nyt luettuani tuli vielä tarve täsmentää että mikään tässä manaamani ei liity tilan uusiin omistajiin; he maksoivat pyytämämme hinnan, jonka vaan pankkien yhteistyöhaluttomuus oli jo vuosien aikana laskenut kauas alkuperäisestä, eikä tälläkään hinnalla nykypäivänä ole helppoa ostaa mitään tai ainakaan hevostilaa (aika monta sitä yritti kuluneenakin kesänä). Kiitos myös Saskialle joka tuttuna vuokralaisena poisti meiltä aika monta murhetta.

Heippa ihana Pirkkala, olit oikein hyvä paikka meille! <3