Ahdistusta

Talvi otti luulot pois raihnaiselta talliyrittäjältä (ja varmaan puolisoltakin): vuoroin tuli puoli metriä lunta joka piti saada pois pihoilta ja katoilta ennen seuraavaa vesisadetta, tai sitten satoi räntää vaakatasossa. Tuntui sille että joka päivä sai raahata märkiä toppaloimia kuivumaan, ja muun ajan kahlata hangessa nivusiaan myöten, tai korjata aitoja joissa ei sähkö kulje kun puoli aitaa on hangen alla. Hevosetkin tuntuivat reagoivan talven äärisäihin kiukkuisuudella, levottomuudella ja fanaattisena tarhan aitojen tuhoamisella aina räntä- tai lumenpaisumuksen sattuessa. Mitkään kuurit, hoidot tai vapaat eivät tuntuneet pitävän hevosia tyytyväisinä, mikä lisäsi tallinpitäjän stressiä entisestään.

Myös omat terveyshuolet seurasivat uskollisesti mukana. Suunnitellut vähäiset vapaapäivät peruuntuivat syystä tai toisesta, kahden päivän loma jäi haaveeksi taas kerran -pisti välillä miettimään voisiko sellainen olla kerran viikossa niinkuin useimmilla ihmisillä, jos kerran kaudessa ei meinaa onnistua.

Tämän painajaistalven myötä oli ihanaa suunnitella elämänmuutosta saunanlauteilla.

Pelkästään positiivisia asioita ei kuitenkaan sisältynyt tähänkään suunnitteluun ja odotukseen.

Paljon oli hoidettavia ja suunniteltavia asioita tilan myyntiä sekä hevosten ja muiden eläinten tulevaisuudensuunnitelmia, sekä yritysten alasajoa koskien. Tulevaisuudensuunnitelmat vaikeutuisivat tosi paljon, jos ei tilalle löytyisikään ostajaa kesän aikana.

Ahdistavaa oli myös se että suunnitelmat vaikuttavat niin monen muunkin elämään suoraan tai välillisesti, eikä niistä voinut kertoa kellekään ennenkuin kaikki oli selvää ja varmaa. Olen hyvinkin rehellinen ja suorapuheinen henkilö, joten asioiden salailu ei ole ollenkaan luontevaa, mutta tässä kohtaa aika välttämätöntä.

Tämä tila ja sen hevoset on aika monelle enemmän kuin harrastus, ja moni on viettänyt täällä paljonkin aikaansa ja auttanut meitä tosi paljon kaikessa. Ei voi kuin toivoa että tilalle löytyisi uusi mahdollisimman sopiva vetäjä, jotta harrastaminen täällä saisi jatkua. Myös nämä hevoset ovat tosi rakkaita monelle muullekin kuin minulle, ja tuntuu tosi epäreilulle ja kurjalle riistää monelta nuorelta (ja aikuiseltakin) se rakas hevonen, sekä myös tuttu talliympäristö ja -yhteisö, ellei sopivaa jatkajaa löydy ratsastuskoululle.

Myös yksityiselämän puolella on monta ihmistä joihin tämä muutos vaikuttaa paljonkin, josta on podettu omantunnontuskia jo valmiiksi aika paljon. La Gomera ei onneksi loppujenlopuksi ole niin kaukana, ja on suunniteltu että rakkaita ihmisiä saadaan sinne kyllä kyläilemään tarpeeksi usein: Teneriffalle pääsee suoralla lennolla aika helposti, ja sinne taas päästään vastaan autolla. Kesät on tarkoitus jokatapauksessa viettää Suomessa. Jos läheisiä tulevaisuudessa näkeekin harvemmin, on aikaa kuitenkin käytettävissä paljon enemmän, täällä kun ollaan molemmat oltu aina kiinni töissä.

Kavereitahan ei ole juuri ehditty nähdä nykyarjessakaan, joten sen suhteen tilanne tuskin huononee 🙂

Juuri kun oli päätetty että koitetaan toteuttaa suunnitelmat joka tapauksessa eikä anneta minkään lannistaa meitä, astui kuvaan vielä herra P ja sota. Tätä ei tosiaan osattu odottaa, eikä kukaan tällä hetkellä tiedä mihin kaikkeen se vaikuttaa ja miten. Ihminen on kyllä julmin eläin kaikista, ei tätä julmuutta pysty mieli käsittelemään, niin parasta koittaa toteuttaa ohjetta ”murehdi vain asioita joihin voit vaikuttaa”, vaikka se vaikeaa välillä (usein) onkin. Toivotaan että tämäkin ratkeaisi mahdollisimman onnellisesti, aika näyttää eikä voi kuin toivoa parasta.

Published by Sanna

Vastaa